Tänään oli taas sellainen päivä. Mikään ei onnistu ja heti aamusta lähtien tietää että olisi ollut parempi olla nousematta sängystä ollenkaaan. Kaikki ahdistaa, mikään ei huvita. Mikään ei tunnu miltään, tai parhaimmillaankin vain vaikealta. Mutta arkea on pakko pyörittää jotenkin ja töissäkin pitää käydä. Joten sängynpohjalle jääminen ei ole vaihtoehto. Tällaisia päiviä tulee ainakin minulle silloin tällöin. Avovaimoani lainaten näinä päivinä olen “sietämätön, vittumainen ja joka soluani myöden rasittava“. Kukapa ei olisi kun jaloissa tuntuu olevan 30kg ylimääräiset painot, selässä repullinen kiviä ja kaikki teot joista ei ole kovin ylpeä muistuttavat itsestään jatkuvasti. Mahtaako olla kyse masennuksesta , vai mistä lie , mutta jokainen jolla näitä päiviä ilmenee tietää että ei auta vaikka selän takana tasajalkaa hyppelehtisi Marco Bjurström ja Aira Samulin kuorossa kiekuen nami namia ja elämä on ihanaa. Voisi kyllä tulla ahdistuksen tilalle väkivaltaisia ajatuksia. Tällaisina päivinä elämä ei todellakaan ole ihanaa. Ei vaikka kuinka yrittäisi olla positiivinen ja ajatella että tälläkin päivällä varmasti on jokin tarkoitus. Nämä harmaat päivät eivät taitu paremmaksi edes iltaa kohden, vaan tuntuvat vain pahenevan. Yöt ovat vielä päiviäkin hirveämpiä. Yöllä kaikki väärät valinnat ja pahat teot alkavat kummittelemaan ja tuntuu siltä että pää sulaa jos ei pian vaivu pelastavaan uneen. Onneksi uni kuitenkin tulee jossain vaiheessa ja aamu pelastaa pään sulamiselta aivomössöksi. Seuraava päivä on aina parempi. Enää ei tarvitse kajota Samulinin ja Bjurströmin hauraisiin tomumajoihin vaikka tulisivatkin selän taakse kiekumaan. Pystyy olemaan jo positiivisempi ja ajattelemaan että ehkä harmaiden päivien tarkoitus onkin tehdä kaikista muista päivistä vähän kirkkaampia.