Lähes jokaisen ihmisen elämässä tulee aika jolloin läheinen ihminen otetaan pois luotamme. Oli kyseessä sitten sukulainen tai rakas ystävä tilanne on varmasti aina yhtä surullinen ja sisintä raastava. Ajatus siitä että ihminen jota on niin paljon rakastanut ja jonka kanssa on kokenut kaikki hyvät ja huonot hetket on lopullisesti poissa saa mielemme vajoamaan syvimpään suohon mitä maailmasta löytyy. ja sieltä suosta ei ole helppoa tietä takaisin ylös. muutama vuosi sitten kun aamulla herättyäni aloin kiskomaan työhaalareita päälleni puhelimeni soi, soittaja oli äitini. Äidin hysteerisestä äänestä sain sen verran selvää että jotain kamalaa oli tapahtunut. Viimein äiti sai sanottua että veljesi on kuollut. Maailma pysähtyi. Menin äitini luokse ja lähdimme taksilla sairaalaan jossa veli oli. Elämäni pisimmän matkan jälkeen saavuimme sairaalassa huoneeseen jossa makasi kalpea mies, veljeni. Kun näkee edessään rakkaan jota on pitänyt maailman vahvimpana ihmisenä makaavan kukkakimppu rinnan päällä valkoisen hörhelön alla tietää että jotain korvaamatonta on kuollut. Kun tällaista tapahtuu asia on pakko koittaa jotenkin saada purettua ulos itsestään kaikilla meillä on siihen varmasti erilainen konsti. Onneksi minulla oli ne monet ihmiset joita asia myös suuresti kosketti. Mutta erityisesti muutama ihminen joiden kanssa lähes asuin ensimmäisen viikon tapahtuman jälkeen, usein sinä aikana tartuimme lasiseen lohdutuspilleriin mutta myös itkimme puhuimme ja nauroimmekin. ilman niitä ihmisiä se suo olisi voinut olla vielä paljon syvempi. Asia ei koskaan unohdu eikä lakkaa mietityttämästä. Tänään kun katson nukkuvaa ihmisenalkuani ajattelen kuinka hienoa häntä olisi näyttää sedällekin. Vaikka asia ei unohdukaan olen kuitenkin sitä mieltä että sieltä loukosta pystyy nousemaan. Se vie varmasti aikaa ja matka ylös ei ole ruusuinen mutta kun on jokunen käsi auttamassa nousussa se kyllä onnistuu.