Valkeakosken terveyskeskuksen hammashoitolan odotushuoneessa istuskelee miltei satakymmenen kiloinen ja kaksikymmentäneljä vuotias mieshenkilö joka tärisee, vapisee, syö kynsiään ja yrittää siinä sivussa ainakin esittää lukevansa Aku ankkaa. Äijän körilään vieressä noin neljä vuotias pikku tyttö leikkii leluilla katselee kirjoja ja kikattelee äidillensä hyvinkin onnellisen ja rauhallisen oloisena samaan aikaan kun viereisellä penkillä körmy hikoilee, vilkuilee kelloa ja miettii josko vielä ehtisi pakoon. Tovin päästä kaiuttimesta kuuluu rauhallisella naisen äänellä nimi jolloin pikkutyttö ja tämän äiti lähtevät naureskellen kohti tuota hirvittävää paikkaa eli hoitohuonetta. . .

Niin se olen minä tuo pelkurimainen köriläs. Olen koko ikäni pelännyt hammaslääkäriä todella paljon ja se että olen kyseistä paikkaa koittanut kaikin tavoin vältellä on aiheuttanut minulle varmasti moninkertaisen kivun kuin se että olisin raahannut itseni paikan päälle heti kun siihen olisi ollut tarvetta. Joskus olen kärvistellyt käsittämättömissä hermosäryissä toista viikkoa ennen kuin kipu on rusentanut pelon ja ylpeyden pieniksi palasiksi ja meikäläinen on marssinut pää painuksissa särkypäivystykseen. Joka kerta sinne marssiessani olen kuitenkin avun saanut ja toimenpiteiden jälkeen voin sydämeni pohjasta kiittää hammaslääkäriäni ja todeta että ei se nyt niin kamalaa ollut ja että turhaan pelkäsin iso mies. Mutta sepä juuri on ollut ongelmani että toistan samaa virhettä jatkuvasti vaikka tiedän mikä on oikein niin pelko vie voiton ja jälleen vältän paikkaa siihen asti kunnes on pakko mennä. Tänä vuonna tein kuitenkin uudenvuoden lupauksen että hoidan legoni kuntoon itseni ja kanssa eläjien takia.  En kuulemma ole säryissäni maailman herttaisin ihminen. Päätöstäni avitti hammaslääkärini moraalinen saarna siitä että haluanko todella tartuttaa oman naurettavan pelkoni pieneen tyttööni jolle on juuri alkanut tulla omat hampaat ja tehdä hänestä samanlaisen jänishousun kuin itse olen. Enhän minä halua.