Muisti on hassu asia. Toisinaan muistoista saa paljon voimaa ja lohtua, joskus taas toivoo, että pystyisi unohtamaan jonkun sisintä kalvavan kipeän asian.
Mummoni kuoli muutama vuosi sitten Alzheimerin tautiin tai siitä johtuneisiin sivuoireisiin. Olin mummoni kanssa aina hyvissä väleissä ja voin pitää häntä yhtenä niistä ihmisistä, joilta sain pienempänä jonkinlaista turvaa ja lohtua silloin, kun minulla oli paha olla.
Olen ollut melkein koko kouluaikani ylipainoinen, silmälasipäinen ja hammasraudoilla varustettu nuorimies, joten en aivan ole välttynyt koulukiusaamiseltakaan. Paha olo on ollut pienenä poikana aika useinkin vieraana, mummoakin on siis tarvittu usein.
Kun mummo sitten kuoli, en pystynyt oikein suremaan eikä minulla ollut kovin paha olla, koska olin toivonut jo jonkin aikaa mummolle rauhaa ja sitä, että hän pääsisi paikkaan, jossa on hyvä olla. Paljon pahempaa kuin kuoleminen, oli nähdä se, kun mummon omat ajatukset, muistot ja se, jota minä kutsuisin sieluksi, kuoli pikku hiljaa; jo paljon ennen kuin mummon ruumis.
Itse en haluaisi ikinä joutua kolkkoon ja vieraaseen laitokseen voimattomana toisten armoille pikkuhiljaa kuihtumaan. Kauaksi kotoa missä kaikki oli hyvin ja missä ovat kaikki arvokkaat muistot. Laitoksissa annetaan vanhuksille hoitoa niillä voimavaroilla, joita siellä on. ja ne voimavarat ovat aivan liian pienet.
On surullista, että hoitaja- ja rahapula ovat esteenä sille, että ihmiset, jotka ovat meidät kasvattaneet ja meitä rakastaneet saisivat myös arvokkaan lopun elämälleen. Itse olen edelleenkin silmälasipäinen, ylipainoinen pallopää, mutta ulkomuotoni on minulle melko yhdentekevää enkä jaksa siitä juuri välittää. Saamani ilkeät kommentit eivät enää satuta minua.
Nykyään tiedän itse, mitä olen ja mistä tulen, eikä minun tarvitse kysyä sitä muilta. En kuitenkaan viimekädessä haluaisi ikinä unohtaa niitä asioita, jotka ovat olleet minulle kipeitä ja vaikeita.
Aika kultaa muistot ja huonokin muisto on parempi kuin ei muistoja ollenkaan. . .